Kansainvälinen digitalous on viime vuosiin saakka pysynyt pitkälti sääntelyn ulottumattomissa lukuun ottamatta jäsenmaita koskevaa EU-sääntelyä. WTO:n sääntökirja käytännössä viimeisteltiin nykyiseen muotoonsa 1990-luvun puolivälissä, jolloin ostokset tehtiin Amazonin sijaan kivijalkakaupoissa ja WhatsAppin tilalla käytettiin kirjepaperia ja kuulakärkikynää.
Viime vuosina on kuitenkin alkanut tapahtua. Osana laajempaa geopoliittista kamppailua käy kiivas kilpailu siitä, kuka ehtii asettaa digitaloudelle säännöt ja normit. Yhtäältä EU, Yhdysvallat ja Kiina sekä vajaa 50 muuta WTO-maata hakevat sopua uusista yhteisistä säännöistä e-commerce -neuvotteluissa. Toisaalta kukin toimija, mukaan lukien EU, pyrkii edistämään oman mallinsa mukaista sääntelyä kahdenvälisissä ja alueellisissa kauppa- ja investointineuvotteluissa.
Globaalissa digitaloudessa yritysten ja kuluttajien tulee voida luottaa siihen, että he saavat sen, mistä maksavat. Nykytilanne on molemmille surkea. Yritykset eivät voi luottaa sopimuksiin, kuluttajat menettävät rahansa tai saavat vaarallisia tuotteita, jotka eivät täytä EU-määräysten vaatimuksia. Siksi tarvitaan kipeästi säännöt sähköisille allekirjoituksille ja -sopimuksille sekä kuluttajansuojalle. Sopu näistä saattaa hyvinkin löytyä WTO:n e-commerce -neuvotteluissa, sillä kaikilla mailla on näiltä osin melko yhteneväiset intressit.
Kansainvälisen digitalouden kauppatavara on data ja sen mahdollistamat palvelut. Siten keskeistä talouden toimijoille on, millä ehdoilla dataa saa liikuttaa maasta toiseen. Suomessa sijaitsevan globaalisti toimivan yrityksen on voitava siirtää tietoa Suomen ja kolmansien maiden välillä. Esimerkiksi Wärtsilän insinööri Vaasassa seuraa ympäri maailmaa sijaitsevien laivojen moottorien kuntoa reaaliaikaisesti. Tämä on mahdollista vain, jos maat, joissa laivat kulloinkin sijaitsevat, sallivat tiedon vapaan siirtämisen EU:hun. Yhä useampi maa ei tätä salli.
EU rajoittaa tietoliikennettä maihin, jotka eivät ole sitoutuneita suojaaman eurooppalaisten yksityisyyttä. Yhdysvallat sen sijaan rajoittaa turvallisuuspoliittisin perustein tietoliikennettä esimerkiksi Kiinaan. Tämän kaltaisin oikeutetuin perustein datavirtoja pitääkin voida rajoittaa. Tämä on sekä EU:n että Yhdysvaltojen lähtökohta sähköistä kauppaa koskevissa e-commerce -neuvotteluissakin. Ongelmana ovat puolestaan protektionistisin ja autoritäärisin perustein tehtävät rajoitukset, jotka lisääntyvät kovaa vauhtia. Näihin on puututtava sekä avoimen talouden että ihmisoikeuksien nimissä.
Sääntöjä tarvitaan myös uusien teknologioiden, kuten tekoälyn käyttöön. Tässä, kuten tietovirtojenkin sääntelyssä, autoritääristen maiden ja demokratioiden intressit ovat hyvin erilaisia tai jopa vastakkaisia. Kiinan ja Vietnamin kaltaisille maille on itsestäänselvyys, että tekoälyllä saa valvoa ja kontrolloida kansalaisia. EU, Yhdysvallat ja muut demokratiat virittävät omaa ihmisoikeuspohjaista sääntely-yhteistyötään esimerkiksi Global Partnership on AI:n puitteissa.
On myös yhä selvempää, että Yhdysvallat, EU ja muut demokratiat eivät halua tulla riippuvaisiksi autoritääristen maiden teknologioista. Esimerkiksi Kiinan 5G-teknologia ei useiden arvioiden mukaan täytä EU:n yhdessä sopimia luotettavuuskriteerejä (5G Tool Box), koska autoritäärisissä maissa ei ole takeita siitä, että maiden hallinnot eivät käytä vääriin tarkoituksiin maidensa yritysten teknologioita. Samalla myös Kiina pyrkii vähentämään riippuvuuttaan länsiteknologioista. Esimerkiksi Kiinan julkisella sektorilla luovutaan ulkomaisista ICT-järjestelmistä, joten Nokia ja Ericsson ovat lähes täysin suljettu pois Kiinan 5G-markkinoilta. Kun Huawei myy samalla vauhdilla ja oivin tarjouksin teknologiaansa Euroopassa, voi kysyä, missä on kaupan vastavuoroisuus?
Näissä oloissa vaikuttaa, että digitaloudessa on vääjäämättä edessä globaalin talouden yhä syvempi kahtiajako demokratioiden ja autoritääristen valtioiden välillä. Puhutaan jopa uudesta digitaalisesta kylmästä sodasta. On kuitenkin tärkeää välttää ylilyönnit. On määriteltävä tarkkaan, miltä osin digitalous voi olla EU:n, Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä yhteinen. Näiltä osin on haettava uusia globaaleja sääntöjä. Toisaalta myös EU:n ja Yhdysvaltojen välillä on päästävä sopuun teknologiajättien vallan rajoittamisesta ja digiveroista. Muutoin uhkana on, että digitalous hajoaa useampaan kuin kahteen osaan. Joka tapauksessa edessä on myrskyisät ajat ja digitalouden sääntely on kaikkea muuta kuin valmista.
Kirjoitus on julkaistu alun perin Akavan ”Kohti parempaa Eurooppaa” –kolumnisarjassa 9.10. 2020.
