Eurooppalainen keskustelu EU:n tulevaisuuden ääriviivoista käy vilkkaana. Iso-Britannian pääministeri David Cameronin ja Ranskan presidentti Francois Hollanden puheet, komission joulukuiset esitykset sekä EU:n presidentin Herman Van Rompuyn työryhmän esitys hakevat muotoa EU:n tulevaisuudelle.
Ensinnäkin talouden haasteet eivät katso euro-punta-rajoja. Pidimme siitä tai emme, eurooppalaiset taloudet ovat toisistaan voimakkaasti riippuvaisia.
Vapaat markkinat kaipaavat yhteiskunnallista ohjausta, sen osoitti viimeistään rahoitus- ja pankkikriisin leviäminen reaalitalouteen, yrityksiin ja työllisyyteen. Kansanäänestyksen kautta erouhkailu tuo seitsemän vuoden lisäepävarmuuden ja vaikeuttaa vakautta ja kasvun saavuttamista niin Britanniassa kuin euroalueellakin – juuri nyt kun vakautta ja kasvun näköaloja eniten kaivattaisiin. Alkukuohunnan jälkeen olisi tarpeen päästä jäsenmaiden välillä rakentavaan vuoropuheluun.
Yhteistyöhalukkuutta kaivataan kaikilta, myös saarivaltiolta.
Toisekseen euroskeptikoiden olisi naiivia innostua siitä, että jokainen maa neuvottelisi – juuri vallassa olevan hallituksen poliittisten toiveiden mukaisen – itsellensä sopivan räätälöidyn sopimusmallin EU-suhteensa järjestämiseksi. Perussopimukset ovat jäsenmaiden keskeisiä ja sopimusmuutokset on ajettava läpi kaikissa jäsenmaissa. Niinpä ei auta, että lähes kaikki löytävät yhteisymmärryksen. Cameronin ja joidenkin muiden oikeistopoliitikkojen ajama pelkkä valtioiden välinen talous- ja vapaakauppaliitto olisi iso hyppy taaksepäin. Haluaisimmeko todella tehdä kauppaa keskenämme samoilla sisämarkkinoilla ilman, että tiedämme toistenkin huomioivan työntekijöiden oikeudet ja ympäristön suojelun? Suomi on näissä asioissa edistyksellinen: meidän etumme on, että muut eivät saa kilpailuetua polkemalla työntekijöiden oikeuksia ja pilaamalla ympäristöä.
Britannian työväenliike Labour on puolueena hyvin sitoutunut EU-jäsenyyteen. Toisin kuin konservatiiveissa, puolueessa on vain vähän euroskeptikkoja ja puheenjohtaja Ed Milibandiä pidetään ehdottoman EU-myönteisenä. He ovat ylpeitä EU:n sosiaalisesta pöytäkirjasta, kun taas konservatiivihallitus jarruttaa sen ratifioimista kotimaahansa. Labourin myönteisyys ei tarkoita sitä, että EU:n uudistamistarvetta ei nähtäisi myös työväenliikkeessä.
Digimarkkinoiden kehittämistä ja kansallisen parlamentin roolia korostetaan niin Labourissa kuin Cameronin puheessakin, ja niitä tavoittelee myös Suomi.
On rehellistä todeta, että Cameronin EU-kritiikissä on monin kohdin perusteltuja asioita ja unionin itsensäkin asettamia, valitettavan hitaasti eteneviä tavoitteita.
Konservatiivien toimet Iso-Britannian talouden tervehdyttämiseksi eivät ole onnistuneet. Suuret veroalennukset eivät olekaan vilkastuttaneet taloutta ja se on taantunut useamman vuosineljänneksen ajan. Cameronin tammikuinen linjapuhe kumpuaakin hankalasta taloudellisesta tilanteesta ja omassa konservatiivipuolueessa kyteneestä EU-kritiikistä. Pidän Cameronin taktisena virheenä Britannian konservatiivien vetämistä pois Euroopan parlamentin suurimmasta ryhmästä, EPP:stä. Brittien erillinen konservatiiviryhmä parlamentissa eristää heitä yhteistyöpöydistä. Näin Cameronin huolta konservatiivibrittien vaikutusvallasta unionissa tulee peilata hänen omiin ratkaisuihinsa.
Uhkapeli on kova laji. Brittiläiselle yritysmaailmalle EU-ero olisi iso isku, siitä huolta kantaa moni Cameronin omassa konservatiivipuolueessakin.
Muissa maissa esiintyy huolta, mutta myös kyllästymistä: enemmistö ranskalaisista on mielipidemittauksen mukaan valmiita brittien eroon.
Cameron pääministerinä on kapealla pohjalla. Hän itse ei halua eroa EU:sta, eikä hallituskumppani liberaalit kannattaneet kansanäänestyskortin heiluttelua. Nurinkurista ehkä, mutta kun kansanäänestyksestä alettiin puhua, brittien mielipidemittaukset osoittivat EU-jäsenyyden kannatuksen ainakin väliaikaisesti kasvaneen.
Kolmanneksi näen vaaran, että markkinoiden epäluottamus vaihtuu kansalaisten epäluottamukseen. Ranskan vasemmistolainen presidentti Hollande varoitti puheessaan Euroopan parlamentissa, että talouskriisin jatkumisen ohella vaarana on myös sosiaalinen kriisi. Työttömyyden kääntäminen laskuun on ensisijaista, mutta myös demokratian toteutumiseen ja kansallisten parlamenttien sananvallan kasvattamiseen on kiinnitettävä huomiota.
Eurooppalaisesta säätelystä on tultava aitoa lisäarvoa. Myös Cameronilla oli samoja ajatuksia demokratian kehittämisestä ja säätelyn lisäarvon tärkeydestä.
Nyt on tarpeen laajalti pohtia myös Suomen linjaa ja paikkaa Euroopassa ja maailmassa. Euroopan edellisinä vuosikymmeninä saavutettu etumatka hupenee nopeasti. Yhteinen haasteemme on olla seuraavillakin vuosikymmenillä hyvinvoinnin ja tulevaisuuden maanosa. Tämän eteen on nyt tehtävä lujasti töitä.
Ulkopuolisen silmin EU jonka väestö ja talouden osuus maailmassa vähenee ja vähenee, näyttää sadan vuoden perspektiivillä vihdoin löytäneen rauhan ja vakauden. Integraatio näyttää saavutukseen nähden loogiselta.
Millaiseen integraatioon löytyy mailta tahtoa?
Päämäärät on useimmilta mailta julki lausumatta, mutta näkemykset ”yhä tiivistyvän unionin” konkretisoimisesta vaihtelevat. Cameron sanoutui tästä perussopimuksen lauseesta irti, Labour on analyyttisemmin hakemassa eri sektoreilta myös integraatiomahdollisuuksia. Suomikin on pitänyt sopimuksen ”no bail-out” kohtaa tärkeänä ja torjunut velkojen yhteisvastuullisuutta, johon erityisesti EU:n instituutiot olisivat halukkaita.
Suomelta kaivataan omaa viisautta asemoida maamme tulevaisuus EU:ssa. Euro ja EU ovat ilman muuta kehikkomme, mutta miten tuleviin integraatiokysymyksiin suhtaudumme ja mihin EU:ta ajamme? Mitä käy euro- ja ei-euromaiden yhtenäisyydelle? Mikä olisi Suomelle euroalueen syvemmästä integraatiosta eristäytymisen hinta? Hallitus on luvannut EU-selonteon eduskunnan käsittelyyn kesäkuussa. Selonteko ja sen valmistelu antavat mahdollisuuden laajaan EU-keskusteluun Suomen paikasta.
Julkaistu Demokraatissa 20.2.2013.
