Tänään vietettävänä naistenpäivänä maailmalla pysähdytään taas hetkeksi arvioimaan tasa-arvoa, ja epätasa-arvoa. Valitettavasti Suomi, jota monesti tituleerataan tasa-arvon mallimaaksi, saa tutkimuksissa ruusujen lisäksi myös reippaasti risuja. Suurimmat tasa-arvo-ongelmamme löytyvät naisiin kohdistuvasta väkivallasta sekä palkkatasa-arvosta.
Suomalainen nainen saa kuukausipalkkaa keskimäärin 590 euroa vähemmän kuin mies (2012). Eurooppalaisittain nainen taas tienaa jokaiselta työtunnilta 16 prosenttia vähemmän kuin mies. Syitä on monia – sukupuolittuneet työmarkkinat, vanhempainvapaiden epätasa-arvoinen jakautuminen sekä jämähtäneet sukupuolistereotypiat.
Insinöörin näkökulmasta ihmettelen myös, miksi edelleen vain 14 prosenttia insinöörialan ammattilaisista ja 20 prosenttia insinööreiksi valmistuneita ovat naisia. Me naiset puolestaan dominoimme hoitoaloja ja julkisen puolen työpaikkoja – usein osa-aikaisilla tai nollatyösopimuksilla, jotka johtavat alipalkkaukseen. Ovatko ”naisellisuus” ja ”miehekkyys” edelleen niin joustamatonta, että oma ala valitaan niiden ohjaamana leimautumisen riskiä välttäen?
Myös Euroopan talouskriisin vaikutus kohdistuu suurimmilta osin naisiin. Kun työpaikkoja on rajoitetusti, nuoret naiset jäävät rannalle työnantajien pelätessä äitiyslomien ja perhevapaiden kustannuksia. Tämä evää helposti naisilta mahdollisuudet nousta johtoportaille, meidän naisten kun on kuulemma vaikeampi ”sovittaa yhteen työ- ja perhe-elämä”.
EU:ssa tasa-arvo on kyllä keskiössä, mutta silti esimerkiksi äitiyslomadirektiivi on jumissa neuvotteluissa. Komissio haluaa jopa vetää sen pois keskusteluista. Esimerkkinä täällä Belgiassa äitiysloma on neljä kuukautta (pidennettiin aivan juuri kolmesta kuukaudesta), ja jos kunto ei kestä ennen synnytystä, vähennetään sairasaika suoraan sen jälkeisestä vapaasta. Nämä Euroopan laajuisesti aivan liian lyhyet äitiyslomat jättävät liian usein helposti naiset kotiin hoitamaan lapsiaan, kun eivät halua laittaa muutaman kuukauden ikäisiä vauvoja hoitoon.
Eurooppalainen mieshän ei nimittäin isyyslomaa pidä, poikkeus on yksi sadasta. Suomessa tilanne on keksimääräistä parempi; 84 prosenttia isistä käyttää isyysvapaansa ja joka kolmas vielä isäkuukautensakin. Vanhempainvapaata – eli sitä joka on vanhempien kesken valittavissa – kuitenkin vain 2-3 prosenttia. Työantajien huoli kohdistuukin epäoikeudenmukaisesti naisten asemaan työmarkkinoilla. Isille pitää antaa oikeus – ja näköjään vähän velvollisuuttakin – hoitaa lapsiaan ja olla vanhempina tasa-arvoisia.
Toisena huomiona näin naisten päivän alla haluan nostaa esille alussakin mainitsemani Suomen kyseenalaisen menestyksen naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kuvaavissa tilastoissa. Vaikka tabu alkaa näiden tutkimustulosten myötä hieman murtua, ei asiasta silti puhuta riittävästi. Ronskisti ja suoraan voidaankin todeta, että meillä Suomessa naisia saa hakata. Asioista ei myöskään puhuta niiden oikeilla nimillä. Parisuhde- ja perheväkivalta ovat aitoa väkivaltaa, eivät kenenkään oma asia, johon puututaan, jos satutaan uskaltamaan. Alan ammattilaiset tekevät hienoa työtä naisten auttamiseksi, mutta suuri vastuu on myös meillä poliitikoilla. Nämä asiat täytyy tuoda keskusteluun niiden oikeilla nimillä, ei hyssytellen ja vaieten. Mahtavaa onkin, että täällä parlamentissa on vireillä aloite tehdä vuodesta 2016 naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamisen teemavuosi. Se tulee meille Suomessakin tarpeeseen.
Tasa-arvon aito toteutuminen vaatii poliitikkojen lisäksi toimia aivan jokaiselta; jokaisella työpaikalla, jokaisessa koulussa ja oppilaitoksessa sekä jokaisessa kodissa.
Hyvää naistenpäivää koteihin ja maailmalle!
Kirjottaja on uraa tekevä äiti ja omasta mielestään varsin naisellinen insinööri.
