Kolumni julkaistu Ilkassa 19.9.2017
Viime viikolla siististi pukeutuneiden suomalaismeppien asuissa pisti silmään pieni erikoisuus. Moni viiletti Strasbourgin parlamenttitalon käytävillä lenkkitossuissa ja tennareissa.
Mepit eivät olleet ryhtyneet yksissä tuumin kuntokuurille vaan valmistautuivat juoksemaan kollegojen toimistosta toiseen, sillä kyseessä oli Suomen metsätalouden tulevaisuus.
Viime viikolla Strasbourgissa äänestettiin asiasta, joka kulkee EU-kielessä kirjainyhdistelmällä LULUCF. Suomeksi mietinnön hengästyttävä nimi kuuluu Maankäytöstä, maankäytön muutoksesta ja metsätaloudesta aiheutuvien kasvihuonekaasujen päästöjen ja poistumien sisällyttäminen vuoteen 2030 ulottuviin ilmasto- ja energiapolitiikan puitteisiin.
Kyse on ilmastonmuutoksen hillitsemisestä. Siihen tarvitaan sekä päästöjen vähentämistä että hiilinieluja. Mietinnössä hahmotellaan, miten Euroopan hiilinielujen koko lasketaan.
Kuinka paljon Euroopan maat voivat hakata metsiä, jotta EU pysyy Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteissa?
Ehdotus, jonka ympäristövaliokunta oli tuomassa täysistuntoon, oli suoraan sanoen pölö.
Suomessa vuotuisesta metsänkasvusta hakataan alle kaksi kolmannesta – metsät siis kasvavat enemmän kuin niitä kaadetaan.
Jos valiokunnan ehdotus olisi mennyt läpi, Suomi olisi saanut hakata metsiä yhtä paljon tai vähemmän kuin pahimpina lamavuosina. Ehdotus oli epäreilu yksille maille ja suosi toisia.
Suurin osa suomalaismepeistä tietää, että ilmastonmuutoksen torjuminen on yksi maailman tärkeimmistä asioista. Päästöjä pitää vähentää ja hiilinieluilla on merkittävä tehtävä. Näin opettaa myös ylivoimaisesti suurin osa ilmastotutkijoista. Olemme maana ja unionina sitoutuneet vähentämään päästöjä. Vääntöä on käyty siitä, millä alalla täytyy tehdä eniten muutoksia – teollisuudessa, liikenteessä vai kenties esimerkiksi maataloudessa, vai pannaanko metsät sitomaan enemmän hiiltä?
Suomalaismeppien mielestä ei ollut reilua, että Suomen kaltaiset metsäiset maat kantaisivat asiasta paljon enemmän vastuuta kuin muut. Brittien on helppo vaatia, että päästöjä on vähennettävä metsäteollisuudesta – silloin heidän ei tarvitse tehdä itse paljon mitään. Suomalaiset olivat sitä mieltä, että teemme ehdottomasti osamme, mutta nyt ehdotettu taakanjako ei ole asiallinen.
Itse neuvottelin aiemmin keväällä parlamentin teollisuusvaliokunnalle lausunnon, jossa otettiin hyvin huomioon eri maiden nykytilanteet. Se oli loistava pohja, muttei yksin riittänyt – kollegoja piti vakuuttaa henkilökohtaisesti.
Muutosehdotus oli paperilla yksinkertainen: ympäristövaliokunnan mietinnöstä poistettaisiin yksi sana, intensiivisyys. Siihen lisättäisiin ehto: mikäli maa haluaa kasvattaa hakkuita – niin kuin suomi haluaa – täytyy jostain muusta nipistää, jotta pysytään Pariisin ilmastosopimuksen puitteissa.
Muutokset saattoivat näyttää pikkuruisilta, mutta ne tarkoittaisivat, että Suomi voisi jatkaa hyvää metsänhoitoa, korvata muovia ja muita fossiilisia materiaaleja biopohjaisilla materiaaleilla sekä käyttää bioenergiaa korvaamaan fossiilisia polttoaineita. Myös Suomen työpaikat säästyisivät.
Näiden tavoitteiden edestä kelpasikin juoksennella lenkkitossuissa erimaalaisia kollegoja vakuuttamassa – suurinta osaa kun eivät metsäisten maiden ongelmat hetkauttaneet, vaan heille piti yksitellen selittää, miksi asia on tärkeä.
Kun päästiin äänestykseen, tiedettiin, että ryhmät hajoaisivat. Laskutoimituksia tehtiin hiki hatussa: monenko demarin pitäisi äänestää muutosehdotusten puolesta, entä monenko vihreän?
Äänestys alkoi. Luvut rävähtivät taululle: 345 puolesta, 330 vastaan. Tiukille meni, mutta lenkkarilähetystyö oli kuin olikin tuottanut tulosta! Nyt hyväksytty kanta mahdollistaa kestävän luonnonvarojen hyödyntämisen, mutta pitää huolen, ettei metsiä saa koskaan kaataa enemmän kuin ne kasvavat.
