Ilmastonmuutos näkyy kaukana ja lähellä. Kouriintuntuvimman esimerkin meille suomalaisille tarjoaa Itämeri ja sen puuroiset ja runsaat sinileväkukinnat. Ilmasto lämpenee hallitsemattomasti, tai sitten ei. Seuraavan vuosikymmenen aikana meidän on valittava kahdesta kurssista. Onko vuonna 2029 yhteiskunnan päällimmäisenä tunteena huoli vai toivo tulevasta?
”HUOLI.”
Kesä 2029 oli kuumimpia miesmuistiin. Koulujen aloittamista oli osassa maata pitänyt lykätä viikolla, koska ilmastointilaitteiden puutteellisen kunnon takia luokkahuoneissa oli yksinkertaisesti liian kuuma opiskeluun.
Tämä ei sinänsä järkyttänyt enää, koska myös Suomessa oli totuttu sään ääri-ilmiöiden lisääntymiseen. Liikennettä, sähkönjakelua ja muuten vain päivittäistä elämää häiritseviä myrskyjä tapahtui silloin tällöin. Merenpinnan lisääntyvän vaihtelun takia Senaatintori muistutti säännöllisesti talvisin tulvivaa Venetsiaa.
Muutos oli tapahtunut hiljalleen edeltävien vuosien ja vuosikymmenien aikana. Mutta se oli vasta esimakua siitä, mitä oli vielä tulossa. Ehkä kesä tuntui entistä kuumemmalta, kun siihen yhdistyi tieto siitä, että kansojen väliset ilmastoneuvottelut olivat jälleen kerran katkenneet. Yhdysvallat ja Kiina olivat jatkaneet uusien hiilivarantojen käyttöönottoa ja vaikka EU olikin aluksi edennyt tiukasti kohti päästövähennyksiä, joidenkin jäsenmaiden tahtotila alkoi olla koetuksella. Euroopan parlamentin aiempi ilmastomuutosta hillitsevä enemmistö oli kääntynyt vähemmistöksi konservatiivien ja oikeiston kasvaessa.
Suomessa tunnelma oli ollut aluksi innostunut. Kansalaisten oma halu osallistua ilmastotekoihin ei ollut kadonnut minnekään. Hiljalleen tilanne kuitenkin muuttui. Hallituksessa perättäin istuneet oikeistopuolueet eivät vaan olleet halunneet sitoa Suomea ilmastotoimiin, “koska muutkaan eivät tee”. Tärkeintä oli kuulemma ensin huolehtia itsestään ja että Suomen tekemisillä ei paljoa vaikutusta maailman suuntaan olisi. Apatia tarttui, ja moni tyytyi ajattelemaan, ettei meidän kannata ryhtyä toimeen, kun muuallakaan ei viitsitä. Haluttiin “elää kuten ennenkin”. Suomi oli ajautumassa yhä enemmän erilleen muista pohjoismaista. Ruotsissakin kärsittiin kuumuudesta, mutta koska maa oli investoinut 2020-luvulla talojen energiatehokkuusjärjestelmiin, oli useimmissa kodeissa ja julkisissa rakennuksissa tehokkaat jäähdytysjärjestelmät.
Yhteiskunnan päällimmäinen tunne oli huoli tulevasta. Yhä useampi nuori kertoi kyselyissä lykkäävänsä lastenhankintaa, koska tulevaisuudesta ei voinut olla varma. Ilmastoahdistus oli valittu kotimaisen kielen vuosikymmenen sanaksi.
”TOIVO.”
Toinenkin
tulevaisuus on mahdollinen. 2019 Suomi otti tärkeän askeleen ilmastonmuutoksen
torjumiseksi, kun sen uusi hallitus päätti kääntää kurssia ilmastokysymyksissä:
Suomesta oli tulossa hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä esimerkkinä muille
Euroopan ja maailman maille, että muutos on mahdollinen.
Ruotsi oli mennyt jo edeltä menojaan ja saavuttanut hiilineutraaliuden 2029,
mutta ehkäpä tärkeintä oli se, että yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa Suomen
oli onnistunut vakuuttaa EU-maat ilmasto- toimien tärkeydestä. Suomalaiset
olivat vahvasti läsnä myös kansainvälisissä ilmastokokouksissa, joissa
sovittiin paitsi päästövähennyksistä, myös rahoituksesta köyhimmille maille.
Suomessa ilmastotoimet näkyivät arjessa. Kun taloyhtiö Suomessa nykyään lähti suunnittelemaan putkiremonttia, paikalle kutsuttiin asbestikartoittajan lisäksi energiaremontti- ja sähköautoasiantuntijat, jotka suunnittelivat lämmön talteenottoa ja lataus- pisteitä sähköautoille.
Uudenkaupungin autotehtaasta oli tullut Euroopan tärkeimpiä innovaatiokeskuksia puhtaalle liikenteelle ja Suomessa tehdyistä autojen akuista oli tullut standardeja maailman sähköautovalmistajille. Litiumia saatiin Kongon sijasta Keski-Pohjanmaalta ja Vaasan energiaklusteri oli laajentunut akkuteollisuuteen. Suomen talouden rakenne oli myös jatkanut muutostaan kohti palveluvetoista taloutta – yhä suurempi osa talouskasvusta syntyi ilman suoria ympäristö- tai ilmastovaikutuksia. Maanlaajuista taloudellista kehitystä olivat edesauttaneet myös raideinvestoinnit, joita myös EU oli rahoittanut.
Muutos ei ollut tullut Suomessa helpolla. Uusille tavoitteille oli aluksi naurettu, sitten niitä oli vastustettu ja ilmeni iilmastoahdistuksena. Puhe romahtamaisillaan söi ensi alkuun ihmisten uskoa tulevaisuudesta ja aiheutti lamaannusta. Moni perhe oli joutunut miettimään kulutustottumuksiaan.
Mutta heti aluksi oli tehty sopimus, etteivät ilmastotoimet lankeaisi köyhimpien maksettavaksi. Sen sijaan Suomen ja EU:n rahoituksella oli tuettu aloja, joilla työpaikat olivat vaarassa. Vahvat panostukset tutkimukseen ja tuotekehitykseen olivat synnyttäneet lopulta enemmän työpaikkoja kuin niitä oli hävinnyt. Ilmapiiri kääntyi ja usko huomiseen vahvistui. EU:n toimien myötä havaittiin, miten muutos oli mahdollista.
Suomalaista metsänhoitoa tultiin oppimaan kauempaakin ja biopohjaiset tuotteet valmistettiin kestäviksi. Näin saatiin irrottauduttua kerta- käyttötaloudesta, mutta ennen kaikkea korvattua öljypohjainen muovi markkinoilta.
Vuoteen 2050 oli vielä parikymmentä vuotta. Nyt syntyvät lapset valmistuisivat toiselta asteelta juuri parahiksi nähdäkseen maailman selvinneen ilmastonmuutoksen aiheuttamasta uhasta.
Yhteiskunnan päällimmäinen tunne on toivo. Että huomenna olisi paremmin kuin tänään.
